Vapaa sana ei ole ilmainen eikä lempisomesi palvelu ole viestintä

Viime aikoina sananvapauden ja julkaisukanavien oikeuksien ja velvollisuuksien merkitys on ollut jälleen esillä, kiitos mm. tapauksen, jossa eräät somealustat sulkivat erään poliitikon (toivoakseni entisen sellaisen) tilit käyttösääntöjensä toistuvan rikkomisen vuoksi.

Sinänsä kiinnostavissa keskusteluissa on kuitenkin esiintynyt toistuvasti ajatusharhoja, joita minun on tehnyt jo pidempään mieli ruotia.

Yksi niistä perustuu juridiseen tietämättömyyteen: Sananvapaus perusoikeutena ei tarkoita sitä, että sananvapautta ei voisi koskaan eikä missään tilanteessa rajoittaa mikään. Perusoikeuksia on muitakin, ja kun ne ovat keskenään ristiriidassa, ratkaistaan tapauskohtaisesti, mikä niistä voittaa. Niitä säätelevät sekä kansalliset lait että kansainväliset sopimukset. En ole millään muotoa juridiikan asiantuntija, joten tästä ei tällä erää enempää.

Minusta kiinnostavimmat harhakuvitelmat liittyvät sen sijaan siihen, että digitaalisten alustojen luonnetta ei vieläkään ymmärretä. Samaten monelta on kadoksissa taju siitä, että vapaus ei tarkoita ilmaisuutta. 

Siispä perkaamaan!

Jo muinaiset painotalot

Eräs kiinnostava väärinkäsitys tuntuu liittyvän ajatukseen, että sananvapauttaan käyttävän pitäisi saada sanoa sanottavansa ilmaiseksi valitsemassaan kanavassa. Olemme niin tottuneita tuuttaamaan viestejämme julki netitse maksamatta siitä erikseen, että monelta näyttää unohtuneen, ettei maksuttomuus ole koskaan ollut sananvapauden ytimessä. 

Paperi maksaa, painattaminen maksaa, ja ennen gutenbergiläisen kirjapainon aikaa julkaiseminen vasta kallista olikin (työtunneissa jollei muuten). Painokoneen omistajalla on aina ollut valtaa valita asiakkaansa ja laskuttaa palveluksistaan. Sehän on elinkeinon harjoittamista. Kaikki eivät ole koskaan palvelleet kaikkia, ja olen siinä uskossa, että lainsäädännön puitteissa tulostuspalvelulafka voisi kieltäytyä esimerkiksi kansanmurhaan kiihottavien julisteiden tekemisestä. (Muutenkaan kaikkia ei ole pakko palvella, asiakkaiden valikointi ei vain saa tapahtua syrjivästi. Tämäkin on viime kädessä juristien arvioitavissa.)

Torille saa mennä ja siellä saa puhua ilmaiseksi. (Käytännössä liikkuminen maksaa tietysti jotain.) Puheenpitopaikakseen voi valita haluamansa julkisen tilan, ainakin kunhan ei sillä estä kyseisen tilan muuta asianmukaista käyttöä. Sama valinnanvapaus ei kuitenkaan päde muunlaisiin kanaviin.

Jos lähetän yleisönosastokirjoituksen sanomalehteen tai käsikirjoituksen kustantamoon, mutta tekstiäni ei haluta julkaista, en syytä toista osapuolta sananvapauteni kahlitsemisesta. Tietysti saattaisin harmitella, ettei mielipiteeni painoarvoa tai ilmaisullista nerouttani arvosteta tarpeeksi. Toki on niitäkin, jotka vetävät sananvapauskortin esiin suhteessaan Hesariin tai Tammeen, ei siinä. Valtaosa yleisönosastoon tai kustantamoihin lähetetyistä teksteistä jää kuitenkin julkaisematta ilman että sitä pidettäisiin mitenkään omituisena, joten useimmat jakanevat suhtautumistapani.

Jostain syystä Facebookin moderoinnin uhriksi joutuva päivitys herättää kuitenkin toisenlaisia tunteita. Miksi? Osasyy on varmasti numeerinen: se on harvinaisempaa, joten sen mieltää poikkeukseksi. Filtteröinti osuu myös usein harhaan, mikä ärsyttää. Uskon, että harmistuksen pohjasyy on kuitenkin syvemmällä.

Iloinen somekäyttäjä. Juu, en ole jaksanut opetella piirtämään. 

Olemme somen materiaalia emmekä hahmota sen seurauksia

Julkisessa keskustelussa on toistettu kyllästymiseen asti, että Facebookin henkilökäyttäjä ei ole yhtiön asiakas, vaan tuote. Sama koskee tietysti muita somekanavia ja esimerkiksi tähän kirjoitukseen käyttämääni blogialustaa.  

Kukaan on tuskin lausahdukselta välttynyt, mutta sen merkitystä ei edelleenkään pohdita tarpeeksi.

Somepalveluiden varsinainen toimiala ei ole viestintä. Se on markkinointianalytiikka.

Sosiaalisen median yritykset eivät ole mediataloja eivätkä edes viestintäpalveluita. Ne houkuttelevat meidät käyttäjiksi sisällöillä, mutta sisältöjen ainoa tarkoitus on auttaa niitä keräämään dataa toiminnastamme, kontakteistamme, reaktioistamme, taustatiedoistamme ja muusta sellaisesta. Tämän datan ne jalostavat algoritmiensa avulla varsinaisille asiakkailleen eli mainostajille myytäviksi työkaluiksi. Sama pätee palveluiden viestintäominaisuuksiin: kun niiden helppouteen on kerran tottunut, lähtemiskynnys kasvaa. 

Todellisuudessahan pärjäsin vielä 15 vuotta sitten aivan hyvin posti- ja telepalveluilla. Lähetin matkoilta postikortteja ja kutsuin kaverit synttäribileisiin tekstareilla. Joillekin harvoin näkemilleni kavereille kirjoitin pitkiä sähköposteja. Nuorena aikuisena elämässäni oli onnellisen paljon yhteenkuuluvuuden tunteita, mielipiteiden vaihtoa, kiinnostavia sattumakeskusteluja, juhlia, keikkoja, kaikkea. Nykyään pelkään jääväni sellaisesta paitsi, jos siivoan somen elämästäni. Korona-aika osin vahvistaa pelkoa, mutta oli se ennenkin olemassa.

Stockholm syndrome on kuulemma harhaanjohtavasti nimetty käsite, mutta kuvaa omaa somesuhdettani. Olen panttivanki, joka ei edes ymmärrä asemaansa, noloa kyllä.

Ja jos menisin rikkomaan somealustan sääntöjä ja menettäisin mahdollisuuksia, joita olen kuvitellut oikeuksikseni, todennäköisesti valittaisin. Vaikka niin tehdessäni olisin kuin päiväysvanha mikroateria huutelemassa kaupan roskiksesta, että minullahan piti olla oikeus päästä valitsemaani ruokapöytään.

Saanhan minä somesta paljon. Keskusteluja, tuokiokuvia tuttavien elämästä, tietoa esimerkiksi kiinnostavista tapahtumista, julkaistuista kirjoista, ilmestyneistä elokuvista. Vaivattomuudella on kuitenkin hintansa. Enkä nyt puhu vain datasta.

Markkinointilogiikka ei kasvata vaikuttajia, vaan kuluttajia

Siirrytään somen asiakkaisiin, markkinoijiin.

Ne ovat somen todellisia voittajia.

Digitaalinen markkinointi on esimerkiksi Hesarin etusivun mainospaikan ostamiseen verrattuna helppoa, halpaa ja vaivattomasti räätälöitävissä. Analytiikkatyökalut mahdollistavat loputtoman optimoinnin. Sitä paremmin, mitä enemmän on valmis maksamaan. 

Vanha vitsi on, että etevä myyjä saa tuotteen kuin tuotteen myytyä kerran. Globalisaatio ja digitalisaatio ovat johtaneet siihen, että tämä koskee aivan erityisesti kaikenlaista krääsää. Oli sitä kuponkiuutisia ennenkin, mutta se oli pikkupuuhastelua verrattuna Wishiin. Somemarkkinointi vahvistaa winner takes it all -logiikkaa, ja väitän, että esimerkiksi Amazon ei olisi niin mahtava kuin on ilman sosiaalista mediaa ja (näennäisesti) ilmaisia hakukoneita. (Amazon on tietysti itsekin myös sosiaalisen median kanava. Senkin sisältö palvelee datan tuottamista markkinointianalytiikkaan.)

Olen miettinyt paljon, mitä tämä tekee meille ihmisinä. On vaikea hahmottaa, millaista valtaa on mennyt antamaan muualle. Lineaarisen tv:n mainostauot ymmärtää katsojaan kohdistetuksi vaikutusyritykseksi eri tavalla kuin sisällön, jonka kuvittelee valinneensa ainakin osittain itse. (Köh, kirja- ja elokuvamainokset, köh.) 

Pelkään somen vahvistaneen harhakuvitelmaani siitä, että tekemäni valinnat ovat omia, vapaita valintojani. Samalla minulla ei ole keinoja hahmottaa, miksi silmieni eteen päätyy se sisältö kuin päätyy. Kuvittelen luultavasti perusteettomasti olevani ohjaksissa, kun minua ohjaillaan. 

Valinnoistani on tullut kulutusvalintoja.

Tavaroiden ja palveluiden lisäksi kulutan ideoita, näkökulmia, maailmankatsomuksia.

Irti näennäisestä ilmaisuudesta!

Internet on ilman muuta myös valtava mahdollisuus demokratialle, ihmisoikeuksille ja sivistykselle.

Mahdollisuus parempaan piilee minusta siinä, että nämä päämäärät korotetaan ansaitsemaansa arvoon: ne ovat niin tärkeitä, että näennäisilmaisuuden sijaan niistä kannattaa aivan oikeasti maksaa.

En nimittäin usko, että vika piilee alustoissa sinänsä. Vika on niiden liiketoimintalogiikassa. Meillähän on sellaisia demokratiaa, ihmisoikeuksia ja sivistystä turvaavia alustoja kuin esimerkiksi kirjastolaitos ja yliopistojärjestelmä. Suomessa ne rahoitetaan pääosin julkisin varoin.

Yleispalveluvelvoite tarkoittaa sitä, että tietyillä toimialoilla valtio pakottaa toimittamaan tietyt palvelut vakituisille asukkaille. Näihin kuuluvat esimerkiksi kirjeposti, puhelinyhteydet ja verkkoyhteys (ei kovin nopea, mutta kuitenkin). Ilmaisuutta sekään ei tarkoita – mutta yritykset eivät saa periä yleispalveluvelvoitteen piiriin kuuluvista palveluista kuin ns. omakustannehinnan. (Noin suunnilleen.) Se, että kansalaisilla on de facto mahdollisuus maksaa kyseisistä, yhteiskunnassa toimimisen kannalta välttämättömistä palveluista, turvataan ainakin periaatteessa sosiaaliturvajärjestelmällä.

Ehkä olisi aika pohtia, pitäisikö muitakin digitaalisen ajan palveluita ymmärtää perusedellytyksiksi nyky-yhteiskunnassa. Hiljattain jäin pohtimaan esimerkiksi tietojärjestelmätieteen professori emeritus Bo-Christer Björkin mielipidekirjoitusta Hesarissa. Hän ehdottaa eurooppalaista, maksullista hakukonetta. 

Tyyppi on mielestäni ehdottomasti oikeilla jäljillä. Vaikka en tässä ole käsitellyt Googlea ihmeemmin, sitä koskee sama kritiikki kuin somepalveluitakin. Sen ilmaisuus on näennäistä, ja varsinainen palvelu markkinointianalytiikka. Se ei ole läpinäkyvä eikä demokraattinen, eikä se voi ollakaan sitä liiketoimintalogiikkansa takia.

Olen maksanut elämässäni postimerkeistä, puheluista, tekstiviesteistä ja verkkoyhteydestä, maksan varmasti jatkossakin. Joskus osasta näistä on maksanut työnantajani tai oppilaitokseni. Olisin pitänyt 90-luvulla täysin absurdina ajatusta, että voin kyllä soittaa ilmaiseksi kaverille, mutta siitä hyvästä joudun ensin kuuntelemaan mainostajan viestin. Jostain syystä olen somen kohdalla hyväksynyt vastaavan.

Voi kuulostaa ikävältä ruveta maksamaan jostain, mitä on ennen saanut ilman rahaa. Raha muodostaa kynnyksiä sekin, koska se jakautuu niin epätasaisesti. Toisaalta rahan siirtely on yhteiskunnassa peruskauraa, poliittisen päätöksenteon ydin, johon on toimivia mekanismeja jo valmiiksi.

Jos haluaa muuttaa maailmaa, pitää kuvitella ja luopua kuvitelmista. Ehkä on aika kuvitella some toisin.

PS. Kiitos aiheesta kiinnostavalle (some)keskustelle käyttäjien JS ja NP kanssa. Blogger käyttää myös markkinointianalytiikkaa. Olen osa ongelmaa.