Kulje oudon laakson poikki, katso robottia silmiin
Scifistinä olen aina tuntenut vetoa outouteen.
Ehkä se oli alun alkaen puhtaasti esteettistä uteliaisuutta, alkoi avaruuden ihmeiden ja tähtilaivaseikkailujen ihailusta tai lapsen ihmetyksestä sitä kohtaan, missä ääretön loppuu ja millaista on olla kuollut. Aivan viimeistään minut turmeli varhainen kosketus Ray Bradburyyn.
Kun on kerran oppinut näkemään tuttuuden ja outouden loputtoman tanssin ympärillään, muissa ihmisissä ja olennoissa, peilikuvassaan, ei siitä pääse enää irti. Eikä haluakaan päästä.
Eräs klassinen tutun ja vieraan ristiriita ilmenee tieteiskirjallisuudessa ihmisen ja robotin suhteessa. On Stanisław Lemin konekansaa, joka muistuttaa kovasti ihmisiä, antiikin heeroksia tai miksei faabeleiden eläinsankareitakin. On Douglas Adamsin masentunut ja (muistaakseni etenkin oikean kylkensä diodia) alati valittava Marvin. Tekoälyistä tunnetuin lienee A. C. Clarken (tai Stanley Kubrickin) HAL. Fantasian puolelta mainittakoon tässä yhteydessä Terry Pratchettin velhojen kokoama tietokone Hex.
Kukin toki keksii kymmenessä minuutissa puolensataa esimerkkiä lisää. Turha siis jäädä luettelemaan.
Jokainen joskus äikäntunneilla hereillä ollut ymmärtää, että kun puhutaan fiktion roboteista ja tekoälyistä, oikeasti on tietenkin kyse ihmisyyden peilistä. Siihen minäkin tähtään tällä kirjoituksella: puhutaan pelosta, rakkaudesta ja eksistentiaalisesta kriisistä.
Siirrytään siis tosimaailmaan. Kerro minulle, mikä nyky-yhteiskunnan robotisaatiossa ja tekoälykehityksessä ahdistaa ja huolestuttaa, niin minä kerron, millainen eksistentiaalinen kriisi sinun kannattaisi kohdata.
Jos siis robotti on viemässä toimeentulosi, älä helvetissä sitä robottia syytä. Se on poliittinen päätös, ei tekniikan vika. Aidosti kiinnostavaa toki on, miten tähän reagoidaan yhteiskunnallisella tasolla. Pitäisikö teknologiaa esimerkiksi verottaa enemmän? Tai sen käyttämää sähköä? En tiedä, en ole talous- tai valtiotieteilijä. Näin niin kuin ihmisenä olen kuitenkin sitä mieltä, että sosiaaliturvan kehittämisessä myös tämä näkökulma on otettava huomioon.
Mutta siis entä jos minusta tulee tarpeeton?
No niin, nyt päästiin siihen eksistentiaaliseen kriisiin. Juuri näin, tämä peilikuva on vielä tärkeämpi kohdata.
Kysyn jälleen: entä sitten?
Identiteetin sitominen kokopäiväiseen, jatkuvaan palkkatyöhön on varmastikin yleistä, joskin tällaisesta prekariaatin edustajasta välillä ärsyttävää. Todennäköisesti se on vähemmän haitallista kuin identiteettinsä sitominen kuluttamiseen. (Jos ilmiö on sinulle vieras, ajattele niitä ihmisiä, jotka tietävät toisistaan lähinnä työpaikan ja auton merkin.)
Omasta puolestani uskon siihen, että jos robotisaatio ja digitalisaatio johtaa lisääntyvään vapaa-aikaan ja entistä useamman eksistentiaaliseen kriisiin, se on vain hyvä. Miten muuten kasvaisimme? Ei ole sattumaa, että filosofia on ihmiskunnan historiassa ollut joutilaiden luokkien puuhaa. Hyppää, löydä itsestäsi jotain uutta.
Mutta entä jos ne tappaa meidät tai mitä jos seksikin on kohta vain robottien kanssa harrastettua ja kaikki on vain röyhkeää koneiden objektivisointia joka vuotaa ihmisten objektivisointiin ja kohtaammeko enää toisiamme ja onko mikään aitoa ja yksinäisyys ja kuolemanpelko ja ja ja?
Aaaah, näiden kysymysten kautta päästäänkin siihen, mitä todella pelkäämme, kun pelkäämme robotteja tai tekoälyjä.
Itseämme.
Toisia ihmisiä.
Rakkauden puutetta.
Kuolemaa.
En väitä, ettei niissä olisi mitään pelättävää. Pikemminkin ne ovat ehkä ainoita pelkäämisen arvoisia asioita. (Henkilökohtaisesti pelkään myös universumin lämpökuolemaa. Ja muutamia muita asioita, joiden pelkääminen ei ehkä ole varsinaisesti mielekästä.)
Ihminen on siitä kiinnostava otus, että se voi kiintyä monenlaisiin asioihin: toisiin ihmisiin, eläimiin, pehmoleluihin, kännykkäänsä, lempipuuhunsa, sanoihin, matemaattisiin kaavoihin ja mihin nyt ikinä. Kiintymyksen seuralainen on menetyksen pelko.
Siihen voi tietenkin reagoida kahdella tavalla: olemalla kiintymättä tai kiintymällä siitä huolimatta. Ensin mainittu valinta johtanee onnistuessaan joko buddhalaishenkiseen valaistumiseen tai siihen, että kapenee, kutistuu, muuttuu joksikin, mitä voinee paremman ilmauksen puutteessa kuvata mekaanisena ihmisen kuorena. Kuten zombina. Tai robottina.
Voi myös valita toisin.
Ja ehkä sen jälkeen ymmärtää entistä paremmin, miksi fiktion robotit ovat usein sellaisia kuin ovat: Rakastettavia. Hassuja. Pelokkaita. Arkoja. Kohteliaita. Ahdistuneita. Hoivaavia. Väkivaltaisia. Uhreja. Sankareita. Romanttisia. Kyynisiä. Hillittyjä. Juoppoja.
Inhimillisiä.
Siis kohtaa pelkosi, kulje oudon laakson poikki ja katso robottia silmiin. Jos voit pelätä sitä, voit oppia rakastamaan sitä. Ja itseäsi.
Ehkä se oli alun alkaen puhtaasti esteettistä uteliaisuutta, alkoi avaruuden ihmeiden ja tähtilaivaseikkailujen ihailusta tai lapsen ihmetyksestä sitä kohtaan, missä ääretön loppuu ja millaista on olla kuollut. Aivan viimeistään minut turmeli varhainen kosketus Ray Bradburyyn.
Kun on kerran oppinut näkemään tuttuuden ja outouden loputtoman tanssin ympärillään, muissa ihmisissä ja olennoissa, peilikuvassaan, ei siitä pääse enää irti. Eikä haluakaan päästä.
*
 |
| Kuvassa olevat henkilöt eivät liity aiheeseen. (KR 2019) |
Eräs klassinen tutun ja vieraan ristiriita ilmenee tieteiskirjallisuudessa ihmisen ja robotin suhteessa. On Stanisław Lemin konekansaa, joka muistuttaa kovasti ihmisiä, antiikin heeroksia tai miksei faabeleiden eläinsankareitakin. On Douglas Adamsin masentunut ja (muistaakseni etenkin oikean kylkensä diodia) alati valittava Marvin. Tekoälyistä tunnetuin lienee A. C. Clarken (tai Stanley Kubrickin) HAL. Fantasian puolelta mainittakoon tässä yhteydessä Terry Pratchettin velhojen kokoama tietokone Hex.
Kukin toki keksii kymmenessä minuutissa puolensataa esimerkkiä lisää. Turha siis jäädä luettelemaan.
Jokainen joskus äikäntunneilla hereillä ollut ymmärtää, että kun puhutaan fiktion roboteista ja tekoälyistä, oikeasti on tietenkin kyse ihmisyyden peilistä. Siihen minäkin tähtään tällä kirjoituksella: puhutaan pelosta, rakkaudesta ja eksistentiaalisesta kriisistä.
Siirrytään siis tosimaailmaan. Kerro minulle, mikä nyky-yhteiskunnan robotisaatiossa ja tekoälykehityksessä ahdistaa ja huolestuttaa, niin minä kerron, millainen eksistentiaalinen kriisi sinun kannattaisi kohdata.
*
Aloitetaan helposta.
Viekö ne meidän työt?
Lyhyt vastaus: osan vievät, osan eivät, ja minun puolestani saavat kernaasti ottaa sen missä ovat meitä parempia.
Helppohan minun on tietysti viitata kintaalla tälle huolelle, tunnustan. Koneista ei ole toistaiseksi opettamaan eikä kääntämään kaunokirjallisuutta. (Jokainen joskus Clas Ohlsonilta mitään ostanut on kyllä huomannut, miten hyviä ne ovat kääntämään edes varsin rajatun merkitysavaruuden käyttöohjeita.)
Perusteellisempi vastaus: entä sitten?
Mitä oikeastaan pelkäämme, jos pelkäämme työmme katoamista? Huolettaako eniten toimeentulo, arjen rutiinien katkeaminen, lähitulevaisuuden ennustamattomuus vai ehkä jopa se, ettei ehkä jää mitään, mihin kiinnittää identiteettinsä?
Pikainen realiteettikatsaus. Vaikka eräiden iskulauseiden mukaan "työ on parasta sosiaaliturvaa", todellisuudessa työn ja toimeentulon yhteys ei ole mitenkään elimellinen eikä ole koskaan ollutkaan. No okei, täydelliselle erakolle ehkä (tosin en tiedä, ajatteleeko esimerkiksi kalastuksella, keräilyllä ja pienviljelyllä elantonsa saava erakko tekemisiään työnä). Mutta yhteisöissä sekä hierarkioiden huipulla että pohjalla on aina ollut niitä, joiden toimeentulo on peräisin muiden työstä. (Jostain syystä eniten tunnutaan paheksuvan niitä, jotka saavat muiden työstä vaatimattoman toimeentulon, ei suinkaan siellä hierarkian huipulla eleleviä. En tiedä, miksi. Onhan ihan selvää, että esimerkiksi suomalainen yhteiskunta kestää huomattavasti useamman sossupummi-Tatun kuin nallewahlroosin.)
Mutta siis entä jos minusta tulee tarpeeton?
No niin, nyt päästiin siihen eksistentiaaliseen kriisiin. Juuri näin, tämä peilikuva on vielä tärkeämpi kohdata.
Kysyn jälleen: entä sitten?
Identiteetin sitominen kokopäiväiseen, jatkuvaan palkkatyöhön on varmastikin yleistä, joskin tällaisesta prekariaatin edustajasta välillä ärsyttävää. Todennäköisesti se on vähemmän haitallista kuin identiteettinsä sitominen kuluttamiseen. (Jos ilmiö on sinulle vieras, ajattele niitä ihmisiä, jotka tietävät toisistaan lähinnä työpaikan ja auton merkin.)
Omasta puolestani uskon siihen, että jos robotisaatio ja digitalisaatio johtaa lisääntyvään vapaa-aikaan ja entistä useamman eksistentiaaliseen kriisiin, se on vain hyvä. Miten muuten kasvaisimme? Ei ole sattumaa, että filosofia on ihmiskunnan historiassa ollut joutilaiden luokkien puuhaa. Hyppää, löydä itsestäsi jotain uutta.
*
Mutta entä jos ne tappaa meidät tai mitä jos seksikin on kohta vain robottien kanssa harrastettua ja kaikki on vain röyhkeää koneiden objektivisointia joka vuotaa ihmisten objektivisointiin ja kohtaammeko enää toisiamme ja onko mikään aitoa ja yksinäisyys ja kuolemanpelko ja ja ja?
Aaaah, näiden kysymysten kautta päästäänkin siihen, mitä todella pelkäämme, kun pelkäämme robotteja tai tekoälyjä.
Itseämme.
Toisia ihmisiä.
Rakkauden puutetta.
Kuolemaa.
En väitä, ettei niissä olisi mitään pelättävää. Pikemminkin ne ovat ehkä ainoita pelkäämisen arvoisia asioita. (Henkilökohtaisesti pelkään myös universumin lämpökuolemaa. Ja muutamia muita asioita, joiden pelkääminen ei ehkä ole varsinaisesti mielekästä.)
Ihminen on siitä kiinnostava otus, että se voi kiintyä monenlaisiin asioihin: toisiin ihmisiin, eläimiin, pehmoleluihin, kännykkäänsä, lempipuuhunsa, sanoihin, matemaattisiin kaavoihin ja mihin nyt ikinä. Kiintymyksen seuralainen on menetyksen pelko.
Siihen voi tietenkin reagoida kahdella tavalla: olemalla kiintymättä tai kiintymällä siitä huolimatta. Ensin mainittu valinta johtanee onnistuessaan joko buddhalaishenkiseen valaistumiseen tai siihen, että kapenee, kutistuu, muuttuu joksikin, mitä voinee paremman ilmauksen puutteessa kuvata mekaanisena ihmisen kuorena. Kuten zombina. Tai robottina.
Voi myös valita toisin.
Ja ehkä sen jälkeen ymmärtää entistä paremmin, miksi fiktion robotit ovat usein sellaisia kuin ovat: Rakastettavia. Hassuja. Pelokkaita. Arkoja. Kohteliaita. Ahdistuneita. Hoivaavia. Väkivaltaisia. Uhreja. Sankareita. Romanttisia. Kyynisiä. Hillittyjä. Juoppoja.
Inhimillisiä.
Siis kohtaa pelkosi, kulje oudon laakson poikki ja katso robottia silmiin. Jos voit pelätä sitä, voit oppia rakastamaan sitä. Ja itseäsi.
Kommentit
Lähetä kommentti