Kääntäjät kulttuurin ekosysteemissä

Kääntäminen ja kääntäjyys on palannut puheenaiheeksi, kun Amanda Gormanin runokokoelman suomennos Kukkula jolle kiipeämme (suom. Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi) on ilmestynyt. Kivaa, että kerrankin puhutaan, mutta kuten Kristiina Drews huomauttaa mielipidekirjoituksessaan Hesarissa (29.6.2021), toisinaan aiheesta puhutaan hämmästyttävästi ammattikääntäjien ohi.

Aiemmin polemiikki velloi turhankin kiivaana, että siihen soppaan olisi tehnyt mieli työntää lusikkaansa. Mutta nyt kun olen ehtinyt hieman sulatella asian eri puolia, tuntuu mielekkäältä kirjata ajatuksiaan tekstiksi. Sitä paitsi yritän vältellä muita hommiani. Kuten ennenkin, edustan tässä itseäni eivätkä kaikki suomentajat välttämättä jaa käsityksiäni.

Ikkunalasin näkymättömyys

Kirjallisuuden kääntäjät ovat usein verrattain näkymättömiä ammattilaisia. Suuri yleisö havaitsee lähinnä työn lopputuotteen, käännöksen. Harrastuneimmat lukevat kääntäjien haastatteluja tai seuraavat tapahtumia, joissa kääntäjät ovat mukana keskustelemassa. Joillakin on se onni, että heillä on lähipiirissään kääntäjiä – Suomessa ammattimaisia kirjallisuudenkääntäjiä on kuitenkin vain joitakin satoja, joten useimmilla ei ole henkilökohtaista kosketusta jaloon ammattikuntaamme.

Kaikki näkymättömyys ei kuitenkaan johdu vain joukon pienuudesta. Kirja on ikkuna maailmaan, todelliseen tai kuviteltuun, kirjailijan rakentamaan. Kun kääntäjä luo kirjan uudestaan kohdekielelle (minä siis suomeksi), se muistuttaa ikkunalasin tekemistä. Työ on väistämättä luovaa tekstikäsityötä, mutta samalla taikatemppu: illuusio siitä, että teksti on jonkinlaisella vaikeasti määriteltävällä tasolla sama teksti kuin alkuteksti. Ikkunalasi on eri (vai pitäisikö ajatella, että alkutekstissä on vain aukko eikä lasia? sotkeudun aina näíhin analogioihin). Maiseman olisi tarkoitus näyttää samalta.

Usein käännöksessä lukijan huomio kiinnittyykin virheisiin, jos johonkin. Kärpäsenkakka ikävässä kohdassa saa suhteettoman painoarvon, vaikka muu lasi olisi niin hyvää työtä, että sitä ei edes huomaa ellei erikseen katso. 

Ikkunalasin tuijottaminen voi häiritä maisemasta nauttimista. En siis yhtään pahastu siitä, että suurin osa ei sen kummemmin mieti, mikä on alkuteoksen ja mikä käännöksen ominaisuus. Mutta mitä ammattimaisempaan lukijuuteen mennään, sitä tärkeämpää on pystyä tarkastelemaan tämänkin ilmiön eri tasoja. Ja tavislukijaltakin on kohteliasta ainakin vilkaista kääntäjän nimi etulehdiltä, mieluusti myös mainita se esimerkiksi somepostauksissa – tekijänoikeudellisesti kääntäjä on johdannaisteoksen tekijä eli ehdottomasti kreditoinnin arvoinen, ja lisäksi eri käännökset on helpointa erottaa kääntäjän perusteella. Mutta en voi väittää toivovani, että suomennokseni lukija ihastelisi lukiessaan jatkuvasti kielellistä nerouttani. Toivon, että hän uppoutuu kirjaan.

Nerous ja valinnat

Luovuus, taiteilijuus, nerous... Oma suhteeni neromyyttiin on monisyinen ja välillä vaikea. Monesti tuntuu, että kulttuurissamme vallitseva tapa nostaa taiteellinen tekijä esiin on turvautua ajatusmalleihin luovasta nerosta. Luovuushan on aina jollain tavalla mystistä, sisältää väistämättä elementtejä, joita ei pysty selittämään mekanistisesti. 

Maallikoiden käsitys kääntämisestä saattaa olla joskus varsin mekanistinen. Kosketus siihen voi perustua lähinnä kouluajan kielenopetuksen kääntämisharjoituksiin, joiden tarkoituksena on opetella pikemminkin vierasta kieltä kuin kääntämistä ja joissa ainakin minun kouluaikoinani vallitsi tausta-ajatus, että tietylle esimerkkilauseelle on tietty oikea käännös tai kenties pari. Täällä oikeassa elämässä kuitenkin käännetään tietyssä kontekstissa olevia ajatuksia ja kokonaisia tekstejä (intertekstuaalisine ja kulttuurisine viittauksineen), ei sanoja tai lauseita tai edes kieltä. Käännösprosessista tulee lukuisten valintojen prosessi.

Valinnat tekee aina yksilö. Yhteisö vaikuttaa siihen, millaisia valintoja yksilö tulee ajatelleeksi, miten niitä arvioidaan, annetaanko niille lupa toteutua ja niin edelleen, mutta varsinaista parviälyä ihmisellä ei ole. 

Tämä johtaa siihen, että kahden kääntäjän käännös samasta tekstistä ei ole identtinen. Molemmat voivat olla yhtä hyviä tai huonoja, tai toinen voi onnistua paremmin jollain toisella tasolla tai osa-alueella kuin toinen. Usein käännösten onnistuneisuus on makuasiakin. Niinhän alkuteostenkin.

Tämä ei johda siihen, että jokin käännös olisi paras mahdollinen, jonkinlainen platonilainen ideatason megaonnistuminen, johon verrata kaikkea muuta. Kuten moni muukin, pidän Jaana Kapari-Jatan Harry Potter -käännöksistä paljon ja pidän niitä oikein mainioina. Se ei silti tarkoita sitä, että olisin samaa mieltä jokaisesta sanasta tai kuvittelisin, että jollei siihen aikaan vielä suhteellisen tuntematon lasten fantasiakirja olisi päätynyt juuri hänen suomennettavakseen, meillä olisi tuntemiemme pottersuomennosten tilalla jotain innotonta tusinatavaraa. Luultavammin meillä olisi jonkun toisen ammattikääntäjän pottersuomennoksia, joissa quidditch olisi huispauksen sijaan esimerkiksi vihtausta tai mitä nyt vain, mutta joita silti kehuttaisiin oivaltavuudesta. Ja luultavasti aivan syystä.

Nimittäin vaikka kääntäjä tekee omat valintansa, Suomessa pikemminkin kirjalle valitaan kääntäjä kuin että kääntäjä valitsisi kirjan. (Poikkeuksia on, varsinkin pienissä tai yhteisöllisissä kustantamoissa, ja aina voi toki yrittää maanitella tuttua kustantajaa ottamaan oman suosikin käännösohjelmaan. Ja tietysti kääntäjät aivan rutiininomaisesti myös kieltäytyvät työtarjouksista, jotka eivät mahdu aikatauluun tai ovat jostain muusta syystä projektina vääränlaisia.) Käännös on kytköksissä alkutekstiin, ja suursuosio on hyvin satunnaista. Julkisuudessa ei ole loputtomasti tilaa, joten on siis usein sattuman varassa, kenen taitavan ammattikääntäjän harteille kulloinkin sovitellaan neron viittaa.

Alan kallistua siihen ajatukseen, että nerous ei ole neron piirre. Pikemminkin se paljastaa jotain siitä, mitä sanan käyttäjä arvostaa. En julista sanaa pannaan, vaikka tulen ehkä mieluummin kiitellyksi nerokkaista ratkaisuista kuin siitä, että olisin nero. Lisäksi ajattelen, että luova työ sisältää neronleimausten lisäksi myös aimo annoksen työmuurahaisen uurastusta. Ihmiselle on hyvä saada välillä tunnustusta myös siitä puolesta, ei vain niistä hetkistä, kun muusat kuiskaavat oikean vastauksen korvaan.

Taito, tieto – yksilön vai systeemin piirteitä?

Tein keväällä 2019 Aalto-yliopiston markkinoinnin laitokselle kandidaatintutkielman, jossa tarkastelin arvonluontiteorioita ja kirjallisuuden suomentamista. (En linkkaa sitä tähän, koska päätin aikoinaan pysyä täällä etunimelläni, mutta tietäjät tietää ja ne muutkin, jotka osaavat käyttää hakulomakkeita hyvin, löytävät sen halutessaan Aallon julkaisuarkistosta.) Tl; dr -tiivistelmä: tietointensiivisillä aloilla mutta muuallakin työ tapahtuu paitsi tekijän prosesseissa, myös tekijän ja tilaajan välillä, molempien verkostoissa sekä lopulta kokonaisessa ekosysteemissä.

Ei-tyhjentävänä luettelona käännöskirjan ekosysteemiin kuuluu kääntäjän ja alkuteoksen tekijän lisäksi liuta muita ammattilaisia: molempien kustantamot, erilaisia agentteja, kustannustoimittajia, graafikkoja, painajia, myyjiä, kauppoja, kirjastoja, medioita, yksittäisiä lukijoita ja niin edelleen. Pöytälaatikkoharjoitus ei ole käännös siinä mielessä kuin minä ymmärrän käännöksen. Kokonaisuus tulee olevaksi maailmassa. Maailma ei ole yksilön ominaisuus.

Entä taito tai tieto? Kirjallisuuden syväolemus on itsensä jakaminen muille. Myös alalla toimiminen on itsensä jakamista ja muilta oppimista. Vailla vaikutteita ei kasva neroja, vaan susilapsia. 

Kääntäminen on eläytymistä, oppimista, tekemistä, prosessi. Se vaatii monenlaista asiantuntemusta ja kielellistä kompetenssia, ja sopivista henkilökohtaisista ominaisuuksista on varmasti hyötyä. Moni asia on kuitenkin opittavissa: ammattikääntäjä voi perehtyä itselleen uuteen tekstilajiin, kuten lavarunouteen, lavarunouden asiantuntija voi perehtyä kääntämiseen ja oppia sitä. Omasta kokemusmaailmasta voi ja tulee ammentaa, mutta monessa mielessä kääntäminen on aina sen ylittämistä. Muutenhan saisimme ainoastaan taiteilijan itsensä tekemiä käännöksiä – eli useinkaan emme saisi.

Ammattitaito ei siis ole monoliitti, vaan pikemminkin prosessi. Parhaimmillaan se on myös tapa paikata omaa rajallisuutta muiden osaamisella (kiitos kaikille kustannustoimittajilleni ja ihmisille, joilta olen kysellyt tyhmiä). 

Valta elää suhteissa, ei olentona

Valta ei ole yksilöiden tai edes ryhmien ominaisuus vaan suhde. Jos ette usko minua, kysykää yhteiskuntatieteilijöiltä.

Valta on myös asia, jota käytetään (edelleen suhteessa johonkin tai johonkuhun). Sekä oikeutetusti että vähemmän; lähtökohtaisesti suon kuitenkin esimerkiksi taiteilijoille suuren määräysvallan omaan tekemiseensä. Jos nyt palataan Gormaniin, tulkitsen hänen pitävän omaa runoilijuuttaan myös poliittisena eikä vain kirjallisena/esittävänä positiona. On hyvin ymmärrettävää, että hän haluaa sopimuksiinsa kirjattavaksi valtaa myös siihen, millaisia poliittisia valintoja tehdään, kun hänen teoksistaan tehdään johdannaisteoksia. 

On toinen kysymys, millaista valtaa tekijän kannattaa itselleen ottaa. Paraatiesimerkkinä äärimmäisestä ääliömäisyydestä voi pakasta vetää (ah, tähän käyttöön aina niin luotettavan) Morrisseyn, joka horisi omaelämäkertansa kohdalla, että se tulee kääntää sanasta sanaan, onhan se hänen nerontyötään. Toivon, ettei minun tarvitse edes selittää, miksi kommentti on silkkaa idiotismia ja mahdollisesti lähinnä provokaatiota. (Kuuntelen muuten edelleen The Smithsiä, jos jotakuta kiinnostaa.)

Minusta on kirja- ja kulttuurialalla tervetullutta, että diversiteettikysymyksiä on alettu miettiä aiempaa enemmän. Ekosysteemi voi hyvin, kun se uusiutuu sopivasti, sen toimijat moninaistuvat, vanhaa ammattitaitoa säilyy saatavilla ja uusia tuulia päästetään tarkoituksella estradille. Ei ole vakiintuneen ammattikääntäjänkään etu, ettei alalle tule uusia tekijöitä. Yksisilmäistä palvontaa sen sijaan vierastan: nuoruuden tai etnisen taustan tai minkä tahansa muun kategorian ylikorostaminen vie huomion ekosysteemistä takaisin yksilöihin. Pahimmillaan ennen marginalisoiduille asetetaan vain velvoite pelastaa kaikki, nostetaan jalustalle hetkeksi ja sitten sysätään taas syrjään, jos toivottua ihmettä ei tapahtunutkaan. 

Myös systeemien välillä on suhteita. Juuri siksi valtakysymykset eivät koskaan ole helppoja. Jos esimerkiksi puhutaan afroamerikkalaisesta spoken word -perinteestä ja sen poliittisista piirteistä, analyysia ei voi siirtää suoraan Suomen olosuhteisiin. Ja jos puhutaan kielistä ja kolonisaatiosta, esimerkiksi suomi on kolonisoivassa suhteessa vaikkapa saamen kieliin, monet valkoiset englannit mustien englanteihin, mutta toisaalta myös englanti kokonaisuutena on vahvemmassa valta-asemassa kuin suomi. Arvokas dekolonisaatiotyö kääntyy itseään vastaan, jos tällaisia suhteita ei huomata. Ekosysteemeissä on aina niitä itseään koskevaa kokemusasiantuntijuutta – siis myös suomalaisessa kirjamaailmassa sellaista asiantuntemusta, mitä amerikkalaisen kustantamon agentilla ei ole. 

Jos joku toivoi postaukseni päätteeksi jonkinlaista yleispätevää kaavaa, valitan, sellaista ei ole. Vaikkapa kääntäjän valitsemisessa on aina myös kunkin osapuolen aikatauluista kumpuavia reunaehtoja. Ideaali on tavoittelemisen arvoista, mutta toteutuu harvoin.

Siksi toivonkin herkkyyttä ja kuuntelemista erityisesti siinä, että ihmiset ja yhteisöt opettelisivat hahmottamaan ekosysteemejä, joissa toimivat. Me vaikutamme ekosysteemeihin ja ekosysteemit meihin. Niin kääntäjinä, lukijoina, kulttuurin tekijöinä, kriitikkoina, kirjastonkäyttäjinä kuin kansalaisinakin.