Kai nettiin vielä yksi teksti koronasta ja sosiaalisuudesta mahtuu
Poikkeuskevät alkaa taittua poikkeuskesäksi, varovaiseen hapuiluun kohti tavanomaisempaa.
En ole pitänyt päiväkirjaa. Olisi ehkä kannattanut. Kuvittelen, että voisin jäsentää kokemustani paremmin, jos olisi jonkinlaista autenttista aineistoa. Toisaalta tiedän hyvin, että se ei olisi sen autenttisempaa kuin tämäkään. Niin paperille kuin tiedostoon kirjaaminen on joka tapauksessa prosessointia. (Ainakin minulla, ehkä siellä ruudun toisella puolella on joku etevä automaattikirjoittaja.)
Siispä haparoiva, muistinvarainen analyysin ja synteesin sekoitus. Ja blogin hengessä ehdottomasti yksinpuhelu.
Olen aina mieltänyt itseni introvertiksi. Muut eivät välttämättä näe asiaa samoin – olen myös sosiaalinen, nautin ajatustenvaihdosta, muiden tapaamisesta, uusiin ihmisiin tutustumisesta. Enimmäkseen myös pidän ihmisistä. Tarvitsen silti paljon omaa tilaa. Koen, että suurin osa sosiaalisista taidoistani on opeteltuja pikemminkin kuin luontaisia. (Luontaisiin sosiaalisiin taitoihini kuuluu kyky istua vaivautumatta hiljaa.) Olen myös laiska hakeutumaan yhteyteen muiden kanssa.
Tänä keväänä introversioni on tuntunut voimistuvan silti uusiin mittasuhteisiin. Työkiireet ovat olleet merkittävä syy: suomentamiselta ja tekstipajanäytteiden kommentoimiselta pää on ollut varsin täynnä muiden ihmisten ääniä. Mutta osansa poikkeustilallakin.
Emme ole viettäneet puolison kanssa täysin eristäytynyttä elämää. Vartin kävelymatkan sisällä asuu useampikin kaveri, ja hyvä niin. On uskaltanut nähdä pientä ihmisjoukkoa, vaikka esimerkiksi julkisen liikenteen käyttäminen jäi maaliskuun puolivälin jälkeen tyystin tauolle. Jokseenkin toisella ääripäällä ekstroversio–introversio-janaa sijaitseva puoliso on pitänyt aktiivisesti huolta siitä, että kavereita on myös nähnyt. Tuppaan tavallisestikin olemaan hieman vapaamatkustajana: elämässäni on lautapeli-iltoja ja seurallista kaljoittelua ilmankin, että järjestän mitään tai otan yhteyttä kehenkään. Ja koska tilantarpeeni on suuri varsinkin kun olen kiireinen, kevään aikana olen heittäytynyt lähes täysin toisen sosiaalisuuden kannateltavaksi. (Tässä vaiheessa alkaa melkein nolottaa, kun tajuaa, miten vähälle huomiolle on jättänyt sellaiset omat kaverinsa, joihin puoliso ei tapaa olla yhteydessä. Ei johdu teistä, johtuu minusta.)
Alan hahmottaa, kuinka helposti saattaisin erakoitua, jollen olisi naimisissa supersosiaalisen tyypin kanssa. Helposti.
Työkin on kannatellut, muutamassakin mielessä. Ensinnäkin on ilman muuta hyvä, että työkiireitä on ollut. Monen freelancerkaverin kalenteri on tyhjentynyt ja tulovirta tyrehtynyt, eikä tilanteen korjaantumisesta ole takeita. Olen onnekas. Tekstipajaopetus piti puolessavälissä lukukautta siirtää etäopetukseksi, mutta sekin sujui. Suomennostöihin tilanne ei ole vielä vaikuttanut. Satuin ahmimaan projekteja vähän liikaakin. Tulevaisuus voi silti olla epävarma; kuka tietää, miten taloudellinen tilanne heijastuu kustantamoihin.
Jonkinlaista normaalin tuntua on pitänyt myös yllä työhuone. Istun isojen tilojen isossa huoneessa omassa nurkassani. Mahdollisuus kävellä päivittäin kotoa työhuoneelle ja takaisin on auttanut keskittymään, erottamaan työn ja vapaa-ajan.
Ja osansa sosiaalisuudellakin, sillä, minkä osaan parhaiten: samassa tilassa hiljaa olemisella. Tiloissa on toisinaan ollut surullisenkin väljää – ks. freelancerien työtilanne – mutta enimmän osan keväästä huoneen toisella puolella, kuuden metrin päässä, istuu toinenkin ihminen. Harva asia on niin kotoisan rauhoittava kuin joku toinen istumassa myös koneensa ääressä, manailemassa puoliääneen. Huhtikuussa saan myönteisen apurahapäätöksen ja haen pienen pullon cavaa ihan siitä ilosta, että läsnä on joku, jonka kanssa juoda se. (Ja toisen kotona miehen kanssa juotavaksi. Mutta työasioita täytyy juhlistaa myös työhuoneella.)
Kiire on myös erottanut. Jossain vaiheessa kevättä somekanavani ovat täynnä ihmettelyä siitä, mitä tällä vapaa-ajalla oikein tekee. Millä vapaa-ajalla? Luen mielenkiinnolla ilmaiseksi tarjottavista itseopiskelukursseista, museokierroksista, eri palvelujen kautta katsottavista elokuvista ja luettavista kirjoista, etäkeikoista ja etäjulkkareista ja etäbileistä. Etätsemppaan etäpeukuttamalla. En osallistu mihinkään. Etäopettaminen ja yksi etäpalaveri saavat riittää etäilyksi. No, jotain sentään: pelaamme myös pöytäroolipeliä etänä muutamaan otteeseen kevään aikana. Se on virkistävää, porukka on niin tuttu että on melkein kuin olisimme saman pöydän ääressä, ja meitä on sopivan vähän, ettei keskustelu hajoa liikaa.
Suhteeni sosiaaliseen mediaan tuntuu muuttuneen. Minulla ei ole energiaa keskusteluihin. Ärsyynnyn aiempaa helpommin, vaikka en haluaisi ärsyyntyä. Joku on taas internetissä väärässä, mutta minä en jaksa olla oikeassa. Väistän ja vaikenen. Vuorovaikutuskanavan ohuus, tiedän kyllä. Samanmielisten kuorot tai kuvat nurmikosta ja kukista ja laseista ja hymyilevistä kasvoista ovat helpompia. Vuodatuksetkin. Ne muistuttavat siitä, että kaikki ovat yhä olemassa. Tykkäilen ja painan sydämiä.
Niihin aikoihin huhtikuussa, kun Night Visions -leffafestarin olisi ollut määrä olla, näen unta siitä, että olen menossa sinne. Viime tingassa kiirehdin saliin ja puikkelehdin tyhjälle paikalle neljänneksi taaimmaisen rivin keskellä. Näen tuttuja kasvoja yleisön joukossa ja vilkutan iloisesti. Herääminen kirpaisee.
Ymmärrän, mitä olen ollut vailla. Kyse ei ole vain elokuvista tai tapahtumista. Kyse on tunteesta, että jakaa kokemuksen, kuuluu joukkoon. Siitä tietoisuudesta, että on ihmislajin edustaja muiden tavoin, on yksilö muiden yksilöiden seassa, että meillä kaikilla on yksilöllisen sisäisen maailman lisäksi yhteys jonkinlaiseen ulkoiseen todellisuuteen. What is it like to be a bat? kysyi Nagel joskus 1970-luvulla. Minä olen kadottanut osan kosketuksesta siihen, millaista on olla ihminen. Tällaistakin, näemmä.
Kosketus ihmisyyteen, tosiaankin! Kiitän onneani, etten ole sinkku ja täysin vailla luvallisia kosketuksia, mutta koskettamisen puute alkaa silti tuntua. Muistan taputtaneeni kaveria kerran olalle (ehkä se oli vappuna?), ja sekin tuntui oudon kielletyltä. Haluaisin pitää ihmisiä kädestä. Tai halata. Tai edes istua ahtaasti niin, että olkapäät hipaisevat toisiaan. Muistikuviin tulvii ihoja, joiden lämmön olen tuntenut.
Onkohan kulttuurihistoriassa toista ajanjaksoa, jolloin ihmisten välisiä kosketuksia olisi ollut näin vähän. Jos on, pyyhin sen aikamatkustuslistaltani saman tien. Ja jos joskus rupean ihan oikeaksi erakoksi, hankin kissoja tai kanoja tai vuohia. Työhuonekämppiksen koira tulee välillä käymään toimistolla, se saa paljon rapsutuksia.
Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi, alan havahtua. Ensimmäisenä päivänä käymme nopeasti naapuribaarin terassilla, vaikka sää ei varsinaisesti suosi. Viiden minuutin kuluessa kulman ympäri sattuu kävelemään tuttu, joka liittyy seuraan. Ennalta suunnittelematon ihmiskohtaaminen! Mahtavaa!
Matkustan Turkuun haastattelemaan kirjailijaa. Jännitän ja nukun edeltävän yön surkeasti. Junamatka tuntuu oudolta, kaksi ystävystä juttelee takanani iloisesti koko matkan. En ole kuukausiin kuullut näin pitkää taustalla tapahtuvaa jutustelua. Livun silti sujuvasti sisäavaruuteen. Se taito tuntuu olevan tallella.
Kiireettömästä haastattelusta sukeutuu miellyttävä ja kesäinen hengailupäivä Turussa. Tunnen toki puolet ajasta puhuvani aivan puutaheinää, epäröin roolissa, hapuilen, puhunko liikaa vai liian vähän vai vuorotellen molempia. Minulla ei ole varsinaista toimittajaidentiteettiä, jonka voisin kaivaa esiin turvaksi. (Minulla on kyllä esimerkiksi kriitikko- ja kulttuurisäätäjäidentiteetti.) Ehkä olen muutenkin hukannut kevään aikana ohjeet siitä, miten uusien ihmisten kanssa toimitaan. Jossain vaiheessa päästän irti ja alan nauttia. Toivoisin silti hetkittäin nukkuneeni edeltävän yön paremmin. Terassin myyjällä kuuluu Turun murre voimakkaana, ja huomio siitä tuntuu yllättäen varastavan aivoistani leveän kaistan, vievän minut takaisin varhaisten opiskeluvuosien murrekursseille. Viihdyn kirjailijan seurassa hyvin. Tuntuu ihmeellisen vapauttavalta, että voi noin vain istua kahden kesken lounaalla, kahvilla, terassilla, syömässä. Että voi tutustua uuteen ihmiseen. Ei tästä olisi missään Zoomissa tullut mitään. Tai ehkä taustamateriaalia, sarja kysymyksiä ja vastauksia, joiden pohjalta kirjoittaa. Mutta ei kohtaamista, ei mitään tällaista.
Loppuviikosta palautan suomennoskässärin. Miehen bändikaveri tulee Tampereelta käymään, nyt kun treenejä uskaltaa jo pitää. Käymme perjantai-illalla läheisessä puistossa. Syreenit tuoksuvat. Kevät on tuntunut yhdeltä pitkältä marraskuulta, kun kunnon talveakaan ei ollut. Olen kaivannut tätä.
On sunnuntai. Palautan toisen suomennoksen kommentoidun version. Päätän varastaa muutaman tunnin itselleni, kirjoittaa jotain, mitä kukaan ei ole pyytänyt tai toivonut tai tilannut. Kääntää vielä hetkeksi katseen sisäänpäin ennen kuin käännän sen ulospäin. Blogitili toimii vielä. Kirjoitan. Editoin mahdollisimman vähän. Tämä riittää. Tässä. Ensi viikolla menen elokuviin ja suomennoskurssille.
En ole pitänyt päiväkirjaa. Olisi ehkä kannattanut. Kuvittelen, että voisin jäsentää kokemustani paremmin, jos olisi jonkinlaista autenttista aineistoa. Toisaalta tiedän hyvin, että se ei olisi sen autenttisempaa kuin tämäkään. Niin paperille kuin tiedostoon kirjaaminen on joka tapauksessa prosessointia. (Ainakin minulla, ehkä siellä ruudun toisella puolella on joku etevä automaattikirjoittaja.)
Siispä haparoiva, muistinvarainen analyysin ja synteesin sekoitus. Ja blogin hengessä ehdottomasti yksinpuhelu.
 |
| Omakuva 7.6.2020, Paint 3D. Paitsi tässä vain 2D. |
*
Olen aina mieltänyt itseni introvertiksi. Muut eivät välttämättä näe asiaa samoin – olen myös sosiaalinen, nautin ajatustenvaihdosta, muiden tapaamisesta, uusiin ihmisiin tutustumisesta. Enimmäkseen myös pidän ihmisistä. Tarvitsen silti paljon omaa tilaa. Koen, että suurin osa sosiaalisista taidoistani on opeteltuja pikemminkin kuin luontaisia. (Luontaisiin sosiaalisiin taitoihini kuuluu kyky istua vaivautumatta hiljaa.) Olen myös laiska hakeutumaan yhteyteen muiden kanssa.
Tänä keväänä introversioni on tuntunut voimistuvan silti uusiin mittasuhteisiin. Työkiireet ovat olleet merkittävä syy: suomentamiselta ja tekstipajanäytteiden kommentoimiselta pää on ollut varsin täynnä muiden ihmisten ääniä. Mutta osansa poikkeustilallakin.
Emme ole viettäneet puolison kanssa täysin eristäytynyttä elämää. Vartin kävelymatkan sisällä asuu useampikin kaveri, ja hyvä niin. On uskaltanut nähdä pientä ihmisjoukkoa, vaikka esimerkiksi julkisen liikenteen käyttäminen jäi maaliskuun puolivälin jälkeen tyystin tauolle. Jokseenkin toisella ääripäällä ekstroversio–introversio-janaa sijaitseva puoliso on pitänyt aktiivisesti huolta siitä, että kavereita on myös nähnyt. Tuppaan tavallisestikin olemaan hieman vapaamatkustajana: elämässäni on lautapeli-iltoja ja seurallista kaljoittelua ilmankin, että järjestän mitään tai otan yhteyttä kehenkään. Ja koska tilantarpeeni on suuri varsinkin kun olen kiireinen, kevään aikana olen heittäytynyt lähes täysin toisen sosiaalisuuden kannateltavaksi. (Tässä vaiheessa alkaa melkein nolottaa, kun tajuaa, miten vähälle huomiolle on jättänyt sellaiset omat kaverinsa, joihin puoliso ei tapaa olla yhteydessä. Ei johdu teistä, johtuu minusta.)
Alan hahmottaa, kuinka helposti saattaisin erakoitua, jollen olisi naimisissa supersosiaalisen tyypin kanssa. Helposti.
*
Työkin on kannatellut, muutamassakin mielessä. Ensinnäkin on ilman muuta hyvä, että työkiireitä on ollut. Monen freelancerkaverin kalenteri on tyhjentynyt ja tulovirta tyrehtynyt, eikä tilanteen korjaantumisesta ole takeita. Olen onnekas. Tekstipajaopetus piti puolessavälissä lukukautta siirtää etäopetukseksi, mutta sekin sujui. Suomennostöihin tilanne ei ole vielä vaikuttanut. Satuin ahmimaan projekteja vähän liikaakin. Tulevaisuus voi silti olla epävarma; kuka tietää, miten taloudellinen tilanne heijastuu kustantamoihin.
Jonkinlaista normaalin tuntua on pitänyt myös yllä työhuone. Istun isojen tilojen isossa huoneessa omassa nurkassani. Mahdollisuus kävellä päivittäin kotoa työhuoneelle ja takaisin on auttanut keskittymään, erottamaan työn ja vapaa-ajan.
Ja osansa sosiaalisuudellakin, sillä, minkä osaan parhaiten: samassa tilassa hiljaa olemisella. Tiloissa on toisinaan ollut surullisenkin väljää – ks. freelancerien työtilanne – mutta enimmän osan keväästä huoneen toisella puolella, kuuden metrin päässä, istuu toinenkin ihminen. Harva asia on niin kotoisan rauhoittava kuin joku toinen istumassa myös koneensa ääressä, manailemassa puoliääneen. Huhtikuussa saan myönteisen apurahapäätöksen ja haen pienen pullon cavaa ihan siitä ilosta, että läsnä on joku, jonka kanssa juoda se. (Ja toisen kotona miehen kanssa juotavaksi. Mutta työasioita täytyy juhlistaa myös työhuoneella.)
*
Kiire on myös erottanut. Jossain vaiheessa kevättä somekanavani ovat täynnä ihmettelyä siitä, mitä tällä vapaa-ajalla oikein tekee. Millä vapaa-ajalla? Luen mielenkiinnolla ilmaiseksi tarjottavista itseopiskelukursseista, museokierroksista, eri palvelujen kautta katsottavista elokuvista ja luettavista kirjoista, etäkeikoista ja etäjulkkareista ja etäbileistä. Etätsemppaan etäpeukuttamalla. En osallistu mihinkään. Etäopettaminen ja yksi etäpalaveri saavat riittää etäilyksi. No, jotain sentään: pelaamme myös pöytäroolipeliä etänä muutamaan otteeseen kevään aikana. Se on virkistävää, porukka on niin tuttu että on melkein kuin olisimme saman pöydän ääressä, ja meitä on sopivan vähän, ettei keskustelu hajoa liikaa.
Suhteeni sosiaaliseen mediaan tuntuu muuttuneen. Minulla ei ole energiaa keskusteluihin. Ärsyynnyn aiempaa helpommin, vaikka en haluaisi ärsyyntyä. Joku on taas internetissä väärässä, mutta minä en jaksa olla oikeassa. Väistän ja vaikenen. Vuorovaikutuskanavan ohuus, tiedän kyllä. Samanmielisten kuorot tai kuvat nurmikosta ja kukista ja laseista ja hymyilevistä kasvoista ovat helpompia. Vuodatuksetkin. Ne muistuttavat siitä, että kaikki ovat yhä olemassa. Tykkäilen ja painan sydämiä.
Niihin aikoihin huhtikuussa, kun Night Visions -leffafestarin olisi ollut määrä olla, näen unta siitä, että olen menossa sinne. Viime tingassa kiirehdin saliin ja puikkelehdin tyhjälle paikalle neljänneksi taaimmaisen rivin keskellä. Näen tuttuja kasvoja yleisön joukossa ja vilkutan iloisesti. Herääminen kirpaisee.
Ymmärrän, mitä olen ollut vailla. Kyse ei ole vain elokuvista tai tapahtumista. Kyse on tunteesta, että jakaa kokemuksen, kuuluu joukkoon. Siitä tietoisuudesta, että on ihmislajin edustaja muiden tavoin, on yksilö muiden yksilöiden seassa, että meillä kaikilla on yksilöllisen sisäisen maailman lisäksi yhteys jonkinlaiseen ulkoiseen todellisuuteen. What is it like to be a bat? kysyi Nagel joskus 1970-luvulla. Minä olen kadottanut osan kosketuksesta siihen, millaista on olla ihminen. Tällaistakin, näemmä.
*
Kosketus ihmisyyteen, tosiaankin! Kiitän onneani, etten ole sinkku ja täysin vailla luvallisia kosketuksia, mutta koskettamisen puute alkaa silti tuntua. Muistan taputtaneeni kaveria kerran olalle (ehkä se oli vappuna?), ja sekin tuntui oudon kielletyltä. Haluaisin pitää ihmisiä kädestä. Tai halata. Tai edes istua ahtaasti niin, että olkapäät hipaisevat toisiaan. Muistikuviin tulvii ihoja, joiden lämmön olen tuntenut.
Onkohan kulttuurihistoriassa toista ajanjaksoa, jolloin ihmisten välisiä kosketuksia olisi ollut näin vähän. Jos on, pyyhin sen aikamatkustuslistaltani saman tien. Ja jos joskus rupean ihan oikeaksi erakoksi, hankin kissoja tai kanoja tai vuohia. Työhuonekämppiksen koira tulee välillä käymään toimistolla, se saa paljon rapsutuksia.
*
Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi, alan havahtua. Ensimmäisenä päivänä käymme nopeasti naapuribaarin terassilla, vaikka sää ei varsinaisesti suosi. Viiden minuutin kuluessa kulman ympäri sattuu kävelemään tuttu, joka liittyy seuraan. Ennalta suunnittelematon ihmiskohtaaminen! Mahtavaa!
Matkustan Turkuun haastattelemaan kirjailijaa. Jännitän ja nukun edeltävän yön surkeasti. Junamatka tuntuu oudolta, kaksi ystävystä juttelee takanani iloisesti koko matkan. En ole kuukausiin kuullut näin pitkää taustalla tapahtuvaa jutustelua. Livun silti sujuvasti sisäavaruuteen. Se taito tuntuu olevan tallella.
Kiireettömästä haastattelusta sukeutuu miellyttävä ja kesäinen hengailupäivä Turussa. Tunnen toki puolet ajasta puhuvani aivan puutaheinää, epäröin roolissa, hapuilen, puhunko liikaa vai liian vähän vai vuorotellen molempia. Minulla ei ole varsinaista toimittajaidentiteettiä, jonka voisin kaivaa esiin turvaksi. (Minulla on kyllä esimerkiksi kriitikko- ja kulttuurisäätäjäidentiteetti.) Ehkä olen muutenkin hukannut kevään aikana ohjeet siitä, miten uusien ihmisten kanssa toimitaan. Jossain vaiheessa päästän irti ja alan nauttia. Toivoisin silti hetkittäin nukkuneeni edeltävän yön paremmin. Terassin myyjällä kuuluu Turun murre voimakkaana, ja huomio siitä tuntuu yllättäen varastavan aivoistani leveän kaistan, vievän minut takaisin varhaisten opiskeluvuosien murrekursseille. Viihdyn kirjailijan seurassa hyvin. Tuntuu ihmeellisen vapauttavalta, että voi noin vain istua kahden kesken lounaalla, kahvilla, terassilla, syömässä. Että voi tutustua uuteen ihmiseen. Ei tästä olisi missään Zoomissa tullut mitään. Tai ehkä taustamateriaalia, sarja kysymyksiä ja vastauksia, joiden pohjalta kirjoittaa. Mutta ei kohtaamista, ei mitään tällaista.
Loppuviikosta palautan suomennoskässärin. Miehen bändikaveri tulee Tampereelta käymään, nyt kun treenejä uskaltaa jo pitää. Käymme perjantai-illalla läheisessä puistossa. Syreenit tuoksuvat. Kevät on tuntunut yhdeltä pitkältä marraskuulta, kun kunnon talveakaan ei ollut. Olen kaivannut tätä.
On sunnuntai. Palautan toisen suomennoksen kommentoidun version. Päätän varastaa muutaman tunnin itselleni, kirjoittaa jotain, mitä kukaan ei ole pyytänyt tai toivonut tai tilannut. Kääntää vielä hetkeksi katseen sisäänpäin ennen kuin käännän sen ulospäin. Blogitili toimii vielä. Kirjoitan. Editoin mahdollisimman vähän. Tämä riittää. Tässä. Ensi viikolla menen elokuviin ja suomennoskurssille.
Kommentit
Lähetä kommentti