Ei keskustella, tuijotetaan kattoon

Että kaiken pitää nykyään olla niin saatanan keskustelevaa ja dialogista.

Ja nautinhan minä siitäkin. Opettaessa on kivaa tuntea itsensä sokraattiseksi kätilöijäksi eikä vain kateederilta tietoa suoltavaksi kojeeksi. Opiskelijana ja työprojekteissa oppiminen on kivaa, kun uusi tieto keskustelee ennestään osatun kanssa ja tuottaa maukkaita hedelmiä tai ainakin hentoja ituja. Ideatkin jalostuvat, kun ne muotoilee ääneen niin, että joku voi jatkaa ajatusta.

Tiedänhän minä, että tieto tai ajatukset eivät synny tyhjästä, vaan vuorovaikutuksessa maailman ja ihmisten kanssa. Kukaan ei ole saari eikä tynnyreissä kasva neroja vaan vakavasti vaurioituneita sieluja.

Ja sitten se mutku.

Mistään ei tule mitään, jos joudun keskustelemaan muiden kanssa niin etten ehdi keskustella itseni kanssa.

Tarkennan vielä, että seuraavan kaltaisia sisäisiä dialogeja ei lasketa:

• muistinko maksaa laskun
• oliko matkakortissa jäljellä kautta
• mitä unohdin päivän tehtävälistalta
• pitäisikö syödä (kyllä)
• mitä pitäisi syödä (mistä minä tiedän)
• mitä unohdin huomisen tehtävälistalta

Se on vain ohjelmointia. Kun en ole stressaantunut, arkinen ohjelmointi sujuu usein itsestään, suunnittelematta tai jopa kielellistämättä. Kun olen, sekin muuttuu jonkinlaiseksi small talkiksi tai kannustusmaanitteluksi omalle sisäiselle uhmaikäiselleni. 

Olen ollut keväällä hirveän ahkera, ja osa puuhasta on vaatinut enemmän keskustelemista kuin on mukavaa. Kielikurssien heppoinen jutustelu harjoituksen vuoksi – osaan muuten luultavasti lopun ikääni ilmoittaa No puedo, es que no tengo tiempo* vaikka unohtaisin espanjasta kaiken muun –, opetushommat, joissa kantaa oman vuorovaikutuksensa lisäksi huolta siitäkin, pääseväthän kaikki ryhmäläiset osalliseksi vuorovaikutuksesta, ja enpä taida edes aloittaa kokouksista ja ryhmätöistä ja ryhmässä tapahtuvista harrastuksista. 

Tavallisesti lukeminen helpottaa, mutta toki olin nenä kiinni opiskelutyöhön liittyvissä artikkeleissa ja keskustelin niiden kanssa niin, ettei muuhun jäänyt oikein aivokapasiteettia. Puoliso on sitten saanut kestää kotona zombia, joka jättää puolet virkkeistään kesken ja toisen mokoman kokonaan sanomatta sekä lisäksi unohtaa senkin, mitä toinen on sanonut, ja itse sanottu se vasta nopeasti unohtuukin. Hyvänä puolena zombi-minä ei janoa kenenkään aivoja.

Yritin aloittaa tämän blogin jo aiemmin, pahimman kiireen keskellä, kun tuntui, että kadotan muuten kokonaan yhteyden itseeni. (Sain aikaan kaksi tekstikappaletta. Huteraa, mutta ainakin tiesin, että jossain se on.)

Liikaa informaatiota.

Hetkittäin tunsin itseni prosessoriksi, joka pyöritti lakkaamatonta syötettä arvonluonti ruoka herätyskello täyttääkö tämä tieteellisen kielenkäytön kriteerit no puedo kokous huomenta vargon ja luschin (2008 vai 2011?) mukaan tässä lauserakenteessa on jotain häikkää mutta mitä no jos nuudeleita ehdin tuon huomenna tai ylihuomennakin no tengo tiempo jag glömde det moi milloin pesin hiukset korjaa viittausten pisteet palautus sähköisesti kiitos yhteinen arvonluonti biojäte mitä sanoit ja niin edelleen. Ei minua ole rakennettu tähän.

Ja sosiaalinen media, hetkittäin suorastaan vihasin sitä. Kaikki se reagointi! Facesyötteen selaaminen oli parhaimmillaan rauhoittava lohturiepu, jotain helppoa ja ilahduttavan päämäärätöntä, mutta pahimmillaan todella vieraannuttavaa. Miten näillä ihmisillä on aikaa kaikkeen tähän keskusteluun? Onko se edes keskustelua vai pelkkiä mielipiteenilmaisuja ilman ajatustenvaihtoa? Tietävätkö nämä ihmiset edes, milloin se on mitäkin?

En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että tässä maailmassa tarvitaan lisää keskustelua.

Miten voi keskustella, jos ei ehdi kuunnella itseään? Jos ei kuuntele itseään, voiko kuulla, mitä toinen sanoo?

On toki mahdollisuuksien rajoissa, että vika on vain omassa luonteessani tai vuorovaikutuskyvyissäni, mutta tuskinpa sentään pelkästään. Sitä en varsinkaan usko, että ilmiö olisi täysin uniikki. (En ole vielä törmännyt mihinkään uniikkiin inhimilliseen kokemukseen.) Kerrannaisvaikutukset näkyvät vaikka missä: ohipuhuminen, väistely, mikä tahansa keskustelupalsta, joka ei ole keskustelua nähnytkään...

Kun en ehdi rauhoittua omaan olemiseeni, antaa ajatusten mennä ja tulla ja tyhjentyä, myös kommunikointini pinnallistuu. Siitä tulee jotain johonkin tarkoitukseen varattua, tietyn pakollisen vuorovaikutusroolin täyttävä palikka, pikkuinen kaliseva ratas jyrisevässä kielellisessä koneistossa, jonka merkitys hämärtyy.

Täytyy tuijottaa kattoon.

Keskustella ensin itsensä kanssa. Siivota sisäavaruus ennen kuin kasaa sinne lisää ulkoa tullutta tavaraa (kuka tämänkin datansirpaleen tänne hamstrasi, kysynpä vain?).

Omissa piireissäni ei ainakaan tuntuisi yleiseltä ongelmalta, että olisi ulkomaailman kanssa liian vähäisessä kontaktissa. (Kaipa sekin on mahdollista. En ehkä sittenkään halua luostariin.) Useimpien ongelma lienee päinvastainen. 

Siksi myös tämä blogi. En oleta, että kukaan tätä lukee. Varsinkaan en odota, että kukaan kommentoisi – ehkä parempikin jos ette. En nimittäin aio vastata.

En ehdi. Olen tuijottamassa kattoon.

Tai kirjoittamassa omiani, jotta saan selville, mitä ajattelen. Ilman ohjeita, ilman tavoitteita, ilman tilausta tai kenenkään toiveiden kuuntelemista.

 

* En voi, minulla ei ole aikaa