Tapahtumahorisontin äärellä kuuden aikoihin

 

Olin Citykäytävän ovilla hyvissä ajoin, punainen neilikka napinlävessä, hermostuneena.

Kirjatalon kahvila olisi poissa laskuista. Esplanadille pitäisi hieman kiertää turva-aitojen ohi. Vanhan terassi oli turhan kallis, maisemalisän laskuttamisen ne osasivat. Ennen pitkää sekin suljettaisiin liian vaarallisena; Makkarataloon sentään voisi luottaa vähintään seuraavat sata vuotta.

Rahallisesti olin kärsinyt vain parinsadan euron tappion osakkeideni muututtua arvottomiksi. Oli silti häiritsevää tajuta muuttuneensa osaksi vanhaa maailmaa, sukupolvea, joka muistelisi kiikkustuolissa nuoremmille käsittämättömiä asioita. Karpit oli onneksi saatu pelastettua.

Puhelin vilkutti jo 18.17. Katseeni hakeutui tien toiselle puolelle mustan aukon laidalla yhä erottuviin tuttuihin viisareihin, jotka näyttivät ikuisesti kahta vaille kuutta. Ymmärsin. Seuralaiseni ei saapuisi koskaan.

*

Raapale on täsmälleen sadan sanan mittainen novelli. Muoto on suosittu erityisesti spekulatiivisen fiktion piirissä. Otsikkoa ei lasketa mukaan tekstin pituuteen. 

Ja juu, raapaleet tai muukaan fiktio ei ole tämän blogin ydinajatus, mutta joskus kiusausta ei voi vastustaa.